Psykososiaalisen kehityksen teoria

Psykososiaalisen kehityksen teoria (Erik Erikson)

 

Erikson uskoo, että jokaiseen kehitysvaiheeseen kuuluu tapahtumia ja ristiriitoja,
erityisiä tehtäviä, jotka lapsi ja myöhemmin nuori ja aikuinen joutuu käymään
läpi ja ratkaisemaan kuhunkin ikäkauteen tai vaiheeseen sopivalla tavalla. Yksilön
persoonallisuus muotoutuu sen mukaan, miten nämä kriisit tai konfliktit ratkaistaan.
Siksi näitä kehitysvaiheita sanotaan myös kehityskriiseiksi (kriisin tulos voi olla
myönteinen tai kielteinen). Yksilöllä, joka ei selviydy kriisistä hyväksyttävästi,
on vaikeuksia käydä läpi seuraavia vaiheita ja hänen myöhempi kehityksensä kärsii.
Erikson on kuitenkin sitä mieltä, että kokemuksia, joita ei ole ratkaistu asianmukaisesti
tietyssä kehitysvaiheessa, voidaan kompensoida myöhemmin. Toisaalta kriisin tyydyttävä
ratkaiseminen voi helpottaa selviytymistä tulevista kriiseistä myöhemmissä kehitysvaiheissa.

Eriksonin kolme ensimmäistä psykososiaalista kehitysvaihetta vastaavat Freudin määrittelemiä seksuaalisia kehitysvaiheita (oraalinen, anaalinen ja fallinen) ja niihin vaikuttaa merkittävästi vanhempien lapselle antama asianmukainen huomio ja hoito.

1. Ensimmäinen ikävuosi

Kriisi: luottamus vs. epäluottamus

Tässä ensimmäisessä vaiheessa muotoutuu luottamus tai epäluottamus muihin ihmisiin sen mukaan, millaista hoitoa ja rakkautta lapsi saa hänen ollessaan täysin riippuvainen hoitajistaan.

Myönteinen tulos:

Vauvan tarpeiden asianmukainen tyydyttäminen johtaa luottavaisen asenteen ja tulevaisuudenuskon kehittymiseen.

Kielteinen tulos:

Jos lapsen tarpeita ei tyydytetä kunnolla, lapsessa syntyy epäluottamusta, turvattomuutta, epäluuloa ja pelkoa tulevaisuutta kohtaan.

2. vaihe, varhaislapsuus (n. 1-3 vuotta)

Tässä vaiheessa kehittyy autonomian tunne, itseluottamus. Lapsi oppii asioita yrityksen ja erehdyksen kautta.

Kriisi: autonomia vs. epävarmuus, häpeä

Myönteinen tulos:

Vanhempien kannustus tässä vaiheessa kehittää lapsen itsevarmuutta, jota hän tarvitsee
välttämättä selviytyäkseen tulevista ongelmatilanteista (seuraavissa kehitysvaiheissa).

Kielteinen tulos:

Jos vanhemmat sitä vastoin paheksuvat kaikkea, mitä lapsi tekee,lapsi alkaa hävetä omaa
toimintaansa ja menettää luottamuksen omiin päätöksiinsä.

3. Keskilapsuus (n. 3-6 vuotta)

Kriisi: aloitteellisuus vs. syyllisyys

Myönteinen tulos:

Tässä elämänvaiheessa lapsi alkaa tutkia uusia asioita, kehittää motorisia taitojaan,
olla enemmän vuorovaikutuksessa muiden kanssa, alkaa toimia aloitteellisesti vanhempiaan
jäljitellen. Usein hän rikkoo vanhempien asettamia kieltoja, mistä seuraa verbaalinen tai
muu rangaistus.Näissä tilanteissa vanhempien rooli on erittäin tärkeä. Kun vanhemmat antavat lapselle tukea, mutta ovat myös kurinpidossa johdonmukaisia, lapsi oppii, että kaikki ei ole sallittua, tuntematta kuitenkaan syyllisyyttä. Samalla hän voi edelleen tutkia ja kokeilla häpeämättä tekemisiään. Vastuun ottaminen kehittää aloitteellisuutta. Vanhempien pitää myös osoittaa ymmärtämystä tähän ikäkauteen kuuluvaa seksuaalista uteliaisuutta kohtaan.

Kielteinen tulos:

Vääränlainen kasvatus synnyttää lapsessa liiallisen rangaistuksenpelon. Hän alkaa uskoa,
että kaikenlainen henkilökohtainen aloitteellisuus on väärin. Jos tiettyjä toimintoja ei saateta loppuun asianmukaisesti, lapsessa kehittyy syyllisyyden tunteita.

4. Myöhempi lapsuus, varhaisnuoruus (n.6-12 vuotta)Kriisi: hyvä tai huono menestysTässä vaiheessa lapsi saa omaan kulttuuriinsa kuuluvia tietoja ja taitoja, erityisesti koulussa.
   Koulun alussa alkaa myös sosiaalinen vertailu. Vanhempien ja myös opettajien oikea
   suhtautuminen kehittää onnistumisen tunteen, kun taas epäasianmukainen suhtautuminen synnyttää alemmuudentunteen. Vanhempien tekemä yleinen virhe on lapsen koulusuoritusten vertaileminen muiden lasten suorituksiin.Tällainen vertailu ja kielteiset reaktiot vain syventävät alemmuuden ja riittämättömyyden tunteita. Siksi tämän vaiheen ongelmien selvittämättä jäämisellä on merkittävä vaikutus seuraavan vaiheen, nuoruuden kriisin, tyydyttävän ratkaisemisen kannalta.5. Nuoruus (12-20 vuotta)
   
   Kriisi: Identiteettikriisi

   Tässä vaiheessa nuori etsii ja muodostaa henkilökohtaista ja ammatillista identiteettiään.
   Samalla kehittyvät seksuaaliset käyttäytymismallit. Saavuttaakseen selkeän identiteetin
   nuori kokeilee erilaisia rooleja.

   Tässä vaiheessa roolit sekaantuvat ja nuori esittää usein kysymyksen: “Kuka minä olen?”
   Sisäinen ristiriita aiheuttaa myös ei-toivottua käytöstä. Nuori haluaisi tehdä itsenäisiä
   päätöksiä, mutta vanhemmat ohjaavat ja rajoittavat hänen tekemisiään. Jos nuori ei onnistu muodostamaan selkeää ja kestävää identiteettiä, syntyy ristiriita todellisuuden ja toiveiden välillä. Tämän vaiheen kasvatuksellinen tavoite on edistää lapsen itsenäisyyttä antamalla hänelle tiettyä vapautta, jota vanhemmat ohjaavat hienovaraisesti.

   Erikson uskoo useimpien psykologien tapaan, että nuoruus on kehityksen keskeisin
   kriisi. Identiteettikriisi on varmasti ihmiselämän suurin konflikti. Siitä voi selviytyä
   tyydyttävästi, jos muut kehitysvaiheet on ratkaistu myönteisesti.

   Myönteinen tulos:

   Sopusointuinen minäkuva, voimakas henkilökohtainen identiteetti

   Kielteinen tulos:

   Identiteettiä koskeva hämmennys, kyvyttömyys tehdä päätöksiä ja valintoja,
   erityisesti ammatin, seksuaalisen suuntautumisen jne. suhteen. Vanhempien
   tai yhteiskunnan voimakas painostus voi aiheuttaa nuorelle sekaannusta ja epätoivoa.
   Tämä voi johtaa fyysiseen tai psyykkiseen vieraantumiseen normaalioloista.
   Ääritapauksissa nuori voi omaksua kielteisen identiteetin.

   6. Nuori aikuinen (20-30/35 vuotta)

   Kriisi: läheisyys vs. erillisyys

   Myönteiset tai kielteiset tulokset:

   Tämän vaiheen tärkeimmät piirteet ovat rakkaus ja ihmissuhteet. Nuori etsii syviä ja kestäviä suhteita. Hän alkaa etsiä kumppania. Ihmisen kehitys toteutuu täydellisesti vasta, kun hän kokee läheisyyttä. Sen ansiosta aikuinen kykenee muodostamaan läheisiä ja syviä suhteita muihin, rakastamaan  ja sitoutumaan. Jos yksilö ei löydä kumppania tai hänet jätetään, hän joutuu sosiaalisesti eristyksiin ja hänen ihmissuhteensa jäävät pinnallisiksi.

   7. Aikuisuus ( 35-65 vuotta)

   Kriisi: tuottavuus, saavutukset, luovuus vs. pysähtyneisyys

   Tätä ajanjaksoa luonnehtii aikuisen tarve olla tuottava, suuntautua ulospäin, harjoittaa
   ammatillista ja vanhemman roolia. Hän haluaa myös saada itselleen perillisen ja jakaa
   muille keräämäänsä elämänkokemusta.

   Myönteinen tulos: kriisi voi ratketa hankkimalla lapsia tai jakamalla tietoja ja taitoja
   muille eri tavoin kuten esimerkiksi toimimalla opettajana tai psykologina, hoitamalla lasta jne.

   Kielteinen tulos:

   Tässä vaiheessa ongelmia syntyy, jos yksilö ei ole kerännyt tietoja tai kokemuksia tai ei voi
   jakaa niitä kenenkään kanssa. Silloin hän käy läpi niin sanotun pysähtyneisyyden kriisin.
   Jos ihminen on tässä vaiheessa yksin, pysähtyneisyys liittyy erityisesti sosiaalisiin suhteisiin.

   8. Vanhuus (yli 65 vuotta)

   Kriisi: henkinen eheys vs. epätoivo

   Myönteiset ja kielteiset tulokset:

   Tässä vaiheessa vanha ihminen arvioi saavutuksiaan elämässä.Jos vastaukset ovat kelvollisia,
   seuraa  tyytyväisyys omaan elämään ja kuoleman hyväksyminen. Näin saavutetaan psyykkinen tasapaino ja eheys.

   Eläkkeelle siirtymisen myötä katoaa ammatillinen rooli sekä vanhemman rooli, kun lapset ovat  lähteneet kotoa (siinä tapauksessa, että tämä rooli on toteutunut) tai elämänkumppani on kuollut. Kysymykset elämän tarkoituksesta ja kuolemanpelko heräävät yhä useammin. Kun näitä ongelmia ei ole ratkaistu suotuisasti, seuraa epätoivo, jota kutsutaan myös vanhuusiän masennukseksi.

 

Erik Erikson