Nocturne/Nocturna

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Miksi metsän tummuus sävelehen?
Kosk’ on mustaa murhe ylpeäin.
Miksi juova päivän laskenehen?
Koska monta nuorta unta näin.
Miksi etäisien vuorten siinto?
Koska sinne oli silmäin kiinto.
Miksi vanamoiden valjut lemut?
Koska päättyneet on päivän kemut.
Mutta miksi varjot virran veen?
Kosk’ on mieli mulla siimekseen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun’ ympär’ elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Cantul lisitei imi staruie-n auz,
luna plina peste spice arde;
fericit, in noaptea verii m-am ascuns,
fumul, peste vai, usor s-abate.
Vesel nu-s, nici trist, nu suspin inca;
vreau doar a padurii noape-adanca;
nor in care ziua se afunda,
zvon de vant ce-n somn dealul mi-l zvanta,
gust de floare si umbra de apa;
toate-n cantec inima-mi adapa.

De ce cantul meu e neguros?
E regretul negru al mandriei.
De ce ziua-mi are doar apus?
A murit a visului faclie.
De ce vad doar muntii, vag, in zare?
Tinta ochilor e-n departare.
De ce florile-mi duhnesc palite?
Caci si zilele imi sunt ciuntite.
De ce apa raului e sumbra?
Fiindca-n mintea mea totul e umbra,

Domnisoara, te descant in fanul verii,
tu, tacere din inima mea,
cu credinta cant in faptul serii,
tu, cununa de stejar verde si grea.
Nu mai caut flacari iluzorii,
strang in pumni aurul fericirii;
cercul vietii-n juru-mi se stramteaza
timpul sta, doarme morisca treaza;
inaintemi un drum intunecat
spre-o necunoscuta casa m-a-ndrumat.